Oppivelvollisuusiän nosto on pian totta. Eduskunta hyväksyi hallituksen esittämän oppivelvollisuuslain ja siihen sisältyvän oppivelvollisuusiän nostamisen 18 ikävuoteen. Samalla eduskunta hyväksyi myös toisen asteen tutkinnon suorittamisen maksuttomuuden.

Olen vankkumaton koulutuksen  ja osaamisen puolestapuhuja. Kannatan viimeiseen saakka tasa-arvoa ja yhdenvertaista kohtelua. Tämän vuoksi minun tulisi riemuita muutoksesta, jossa jokaiselle annetaan takuu 2. asteen tutkinnon suorittamisesta. Mutta en hypi riemusta, sillä olen huolissani.

Uudistus on upea, mutta kokonaiskuva puuttuu. Olen kokenut 2. asteen opettaja, joten tunnen koulutuksen maailmaa vuosien ajalta. Resursseja on jatkuvasti pienennetty opetuksesta toisella asteella.

Millä tavoin resurssit riittävät jatkossa varmistamaan laadukkaan elinikäisen oppimisen polun varhaiskasvatuksesta 2. asteelle?

Sisältääkö uudistus laatuaskeleet?

Olen huolissani oppivelvollisuusiän laajentamisen toteuttamisesta.

Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2019 puuttui toisen asteen tutkinto 15 prosentilta 20-29-vuotiaista. He ovat jo ohittaneet oppivelvollisuusiän. Heitä tämä uudistus ei tavoita. Uudistus ei tavoita myöskään tukea tarvitsevia muissa ikäryhmissä.

Tutkimustulokset osoittavat, että toisen asteen tutkinto varmistaa pärjäämisen yhteiskunnassa, mutta nyt luomme uuden rakenteen nurinkurisella tavalla, kohdentamatta resursseja tuen tarvitsijoihin.

Oppivelvollisuusiän pidentämisen 129 miljoonasta eurosta vain 14 miljoonaa kohdistuu itse ongelmaan: oppimisen tukeen ja apuun. Noin 115 miljoonaa euroa menee opintonsa keskeyttävien kannalta hukkaan.

Tulkitsen tilastoja yksinkertaistaen. Varhaiskasvatuksen ulkopuolelle jää 30% lapsista, perusopetuksessa on syrjäytymisvaaarassa olevia lapsia 30% ja toisen asteen tutkinto jää suorittamatta 30%. Onko asioilla yhtymäkohtia? Pitäisikö tätä tutkia?

Olisin odottanut laajaa keskustelua ja tutkimuksia sekä laskelmia siitä, millä tavoin voisimme välittömästi ja vastuullisesti kohdentaa tukitoimet kaikille ikäryhmille, tälle 30% joukolle oikea-aikaisesti.

Mielestäni tukea tarvitsevat olisi pitänyt huomioida ensin. Ei tarvita kummoista matematiikkapäätä, jotta voi havaita pulman.

Kohdentamalla rahat itse ongelman hoitamiseen, lapset ja nuoret hyötyisivät ja vältyttäisiin lähes 100 miljoonan euron veronkiristyksiltä ja ostovoiman leikkauksilta.

Mielestäni on välittömästi tarkasteltava tukitoimien laaja-alainen riittävyys. Lapsia ja nuoria, jotka tarvitsevat päivittäistä tukea, on kaikissa ikäryhmissä.

Pystyykö oppivelvollisuuden muutos sujuvoittamaan rakenteita siten, että ohjausta lisätään kaikille ikäryhmille?  Oppivelvollisuuden laajentamiseen käytetään rahaa 10 miljoonaa. Tuleeko tällä summalla kurottua kiinni aiemmat resurssipulan vaikutukset?

Olisimmeko voineet ratkaista tilanteen toisin?

Miten olisi maksuton varhaiskasvatus?
Pienemmät oppilasryhmäkoot?
Opinto-ohjauksen laajentaminen kaikille asteille?
Opettaja-erityisopettaja työparijärjestelmä? Lisää opettajankoulutuksen aloituspaikkoja? Opettajien palkkojen korottaminen? Työssäjaksamiseen satsaaminen?

Tehdäänkö oikeita asioita riittävillä tiedoilla? Pitääkö 6-vuotiaan odotella 2. asteen opiskeluaikaan saakka, ennenkuin saa apua? Sitähän tämä kärjistetysti tarkoittaa.